Shady Play in Haystack

"Vähän liian aikasin on syntyny. Karkealla arviolla tamma olis saanu kantaa vielä... Ainaki kuukaudenpäivät", eläinlääkäri selitti vähän vakavaan sävyyn, "Mutta en maalailisi piruja seinille kuitenkaan. Onko tämä kuinka mones varsa tälle?"
"..Ensimmäinen."
"Ai..", nainen nyökytteli päätään tyytyväiseen sävyyn, "No, hyvä näin. Tämä tamma on erittäin hyvä emä, se lisää varsan henkiinjäämis mahdollisuuksia huomattavasti. Etenki nämä ensimmäiset päivät olisi ihan hyvä että varsa pysyy sisällä, niiden vastustuskyky on tavallisestikki alhaisempi mutta etenki tällaisessa tapauksessa se on vieläkin heikompi. Ihan ensimmäiseksi on tärkeää että---"

​​Tähän saakka hontelo varsa oli lähinnä vaan makoillu kuivikkeilla sen näkösenä, että ei tienny mitä oli tapahtunu. Ei sillä, sen jalat näytti niin heiveröisiltä, ja kieroilta, että liekö ne edes kestäis sen painoa. Mutta sitte se oli alkanu sätkimään kuin sähköiskuja saava hämähäkki. Tikkumaiset jalat oli haravoinu jokaseen ilman suuntaan, kunnes varsa näytti hoksaavan että nehän myös taittu. Sen jälkeen oli hetki menny möngertäessä. Lopulta ne pienet jalat kuitenki löysi kropan allekki, ja varsa kampesi itsensä hyvin epävakaan näkösesti jalkeille.
Varsa muistutti enemmän muulia tai jopa lehmän vasikkaa mitä kaunispiirteistä emäänsä tai edes jykevää isäänsä. Sen korvat lerpatti nyt sivuilla kuin pyöränsarvet ja ilme oli lähinnä hämmentyny.
Ensimmäiset askeleet oli nytkähtelevät, ja varsa olisi takuulla lentäny kumoon ellei Hades olisi ollut valppaana tukemassa sitä turvallaan.

Leppuutin mun leukaa karsinan etuseinän reunaa vasten ja vaan tuijotin Hadesta joka mutusti erittäin tyytyväisen näkösenä melkeen triplaantunutta heinäannostaan. Karsinan pohjalle oli kipattu vähän lisää purua, minkä päälle oli viskottu olkea mitkä Ethan oli aamun ekojen auringonsäteiden valossa käyny naapuritilalta hankkimassa. Paksun kuivikepatjan päällä tuhisi reporankana Lucylta ja Coopereilta lainattuun pieneen loimeen käärästy rääpäle.
En ollu vieläkään varma siitä oliko tämä kyseinen elämän ihme niin hieno asia. Olihan varsat joo kivoja. Jos ne oli suunniteltuja. Mutta tämä? Sinne meni sen sileän tien kaikki suunnitelmat kesän ratsastuksista, kisoista sekä valmennuksista. Niistä jälimmäisten missaaminen maistu kaikkein katkerimmalta. Nyt mun oli ollu tarkotus saada ihan paikan päällä valmentajan oppeja, eka tunti oli jo sovittu, mutta tän myötä mulla oli enää pari päivää aikaa soittaa että itseasiassa ei muuten onnistukkaan. Sitä tehtävää en lykänny sen takia ettenkö tohtis perua valmennusta. Mutta kotia menoa sen sijaan lykkäsin hyvin vahvasti sen takia että miten helvetissä mä selitän tän tilanteen sielä? Etenki Owenille, joka on tähän asti ollu se maksumies kaikissa isommissa hankinnoissa. Se varmasti hyppii riemusta kun kuulee. Eikä se auta yhtään että joo, varsan voi myydä, kun siihen menee tovi että sen voi edes vierottaa. Ja se aika mikä menee että sen saa edes myytyä. Hades tarvii vähän parempaa rehua että jaksaa tuottaa maitoa, varsa tarvii juttuja ja sitte kaikki tunnistamiset, rekisteröinnit…

Annoin mun otsan kalahtaa puista reunaa vasten.

Karsinasta kuulu äkillistä kahinaa säälittävän ynähdyksen kera, kun päiväunia vedelly varsa räpiköi jalat sohien seisomaan. Hades ei näyttäny olevan yhtään huolissaan, vaan käänsi päätään sen verran että saatto hipsuttaa jälkeläisensä harjatonta niskaa kuin vakuuttaakseen että kaikki oli hyvin. Ja palasi sitten heinäkasansa pariin.
Varsa tuntu toljottavan hetken suoraan mun sieluun asti, ennen kuin tuntui muistavan että vieressähän oli vapaa maitobaari! Minkä perässä se könysi emänsä vierelle ja hapuili nisää suuhunsa.

“How’s the little champ?” Cooper kysy samalla kun talutti Ronyan tallin pesupaikalle.
“...Seems okay to me”, lähinnä vaan mutisin vastaukseksi. Cooperin vanavedessä kulkenut Harper liukui kepeästi Hadeksen karsinalle ja kurkisti sisälle. “Aaw! It’s so cute!” Tyttö kuulosti melkein vinkulelulta.
“En vieläkään voi uskoa että meillä on täällä kaks varsaa”, Harper jatkoi samalla kun silmäili varsaa, joka puolestaan pyöritteli päätään kuin pöllö tähystäessään karsinalla notkujia, “Joko oot päättäny mikä sen nimi on?”
“Kumpi? Virallinen nimi vai kutsumanimi?”
“Kumpi vaan.”
“I don’t have even the slightest clue”, myönsin päätäni vähän pudistaen, “Surprisingly, I was not prepared for this and it’s been only a couple days so… I will gladly accept all the suggestions. Or I will name it just for the funsies something like.. I don’t know. Vänrikki Näkkäläjärvi. Or… Vaijoenjänkä.”

Katoin vähän virnistäen Harperin kuin Cooperinki ilmettä. Kummanki kasvojen ilme näytti olevan sekotus hämmennystä ja jonkulaista kauhua.

“...Yyeah, how about no. No one around here would be able to pronounce… whatever any of that was”, Cooper mutisi pienesti irvistäen.
“What he said”, Harper kommentoi sormiaan napsauttaen ja pyörähti Cooperin käsipuoleen, “Oon ihan varma että tallin väeltä tulee kyllä ideoita.”
“Mä tiedän!” Cooper älähti äkisti, “Idaho Avalanche!”
“Joo!”
“.. Joo ei, ette saa tiimi maskottia”, naurahdin vähän, kuunnellen vain puolella korvalla kiivaita perusteluita miksi heidän Westernweek joukkueen nimi olisi ollut täydellinen Hadeksen varsalle.

Hades oli saanu viime päivät lähinnä vain olla ja hoitaa varsaansa. Olin lähinnä vaan harjaillu sitä, syynnänny kavioista hännän päähän asti ja tunkenu lisää heinää verkkoon. Se vaikutti olevan täysin elämänsä voimissa, niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Ja se oli oikeasti varmasti yks parhaimpia emiä mitä olin nähny. Etenkin kun mietti että tämä oli sen ensimmäinen varsa. Hades oli alusta asti hoitanu yllätysjälkeläistään moitteettomasti ja niin hellästi. Samalla se oli myös niin helppo meidän ihmisten näkökulmasta: Se kyllä vahti, mutta anto meidän lähestyä ja käsitellä varsaa ilman että tarvi yhtään vilkuilla olan yli.

​“Eläinlääkärin mielestä nuo kaks vois alkaa huomenna ulkoileen”, totesin samalla kun silmäilin puhelimelta seuraavien päivien säätietoja, “Toki aluksi ihan vaan lyhyen aikaa, ja varsa saa pitää ton takin päällä.”
Ethan nyökytti päätään myöntävästi. “Sulla on varmaan koulua niin et ole sillon täällä?”
“Mun koulunkäynti ei siitä kärsi vaikka yhtenä päivänä katoan aikasemmin”, totesin olkiani kohauttaen, “Menen aamuksi kouluun ja ruokavälitunnilla tulen tänne. Olkoot kuinka.. ei niin toivottu kaveri, niin myönnän että haluan nähdä kun se pääsee ensimmäistä kertaa ulos.”
“Ihan ymmärrettävää”, miehen suupielessä käväisi pieni hymyn tapanen. ​

Olin aika varma siitä että Ethan kävi pelkällä pyhällä hengellä ja kofeiinilla tässä vaiheessa. Ensin viikon reissu pitkine ajomatkoineen ja tapahtumineen, yllätysvarsat (nimenomaan monikossa), Statler joka vaikutti vähintäänkin…mielenkiintoiselta ja nyt Ethanin matkassa tallille oli tullut uusi varsin energisen oloinen hevonen. Paljon tapahtumia lyhyessä ajassa ja paljo asioita mitä piti pyöritellä ympäri että sai arjen taas rullaamaan.
Ja varmasti Rainin tapaus oli jo yksistään tarpeeksi. Mitä olin ymmärtäny, se oli ollu Ethanilla hyvin kauan.

“How about.. Dickhead? Or.. Mr. Poopypants?” Kansas totes äkisti hiljaisuuden keskeltä. “No! E.T!”
“Excuse me?” mun ilme tais olla neutraalin kysyvän sijasta lähempänä ‘selitä ittes ja äkkiä tai tulee selkään’, koska Kansas hivuttautu puolikkaan askeleen kauemmas.
“Varsa.”
“How about no. E.T on ehkä lähin mitä vois harkita mutta.. ei.”
“Mitää? Miksei?”
“Ei.”
“En tiedä kannattaako vielä tässä vaiheessa kauheasti nimiä edes miettiä”, Ethan totesi realistisesti, “Vaikka se on voimistunut ja näyttää jo paljon paremmalta, vielä eletään sitä kriittisintä aikaa jolloin mitä tahansa voi tapahtua.”
“Sepä. Mutta ennen kuin sä ehdit julistaa että tota kutsutaan joksiki Mr. Poopypantsiksi, niin ei, sen nimi on Stallu.”
“You already had a name for him?” Ethan kysy vähän yllättyneesti.
Kohautin vähän mun olkapäitäni. “Kinda. There is a horse named Staalo back in Finland and Stallu is basically same name but in northern Sami. That horse is now something like…Twentyfour years old. It was born outside in snow during overall bad weather, so it had rather slim chances to survive but it did. And grew up to be strong and healthy. So maybe that name would give good luck or something.”

Pidin riimunnarusta löyhästi kiinni ja rapsutin Hadeksen harjan juurta sormenpäilläni. Tamma nyhti vihreää ruohoa ahnaasti ja tuntu varastoivan sitä suuhunsa kuin ylisuuri hamsteri, jotta saattoi rouskutella eväitään samalla kun piti tarkasti silmällä pihalla kipittelevää jälkeläistään.
Tuntu yhtä aikaa siltä että vastahan eilen Stallu oli rönöttäny vastasyntyneenä rääpäleenä karsinan pohjalla sekä siltä että olihan se ollu olemassa jo ties kuinka kauan. Mutta todellisuudessa siitä oli vasta? Jo? Kuitenki, kolme viikkoa. Muulinkorvasesta käppyräjalkaisesta rimppakintusta oli kasvanu ihan varsan näkönen otus. Komean varsan näkönen.
Jalat oli ojentunu ja korvat toimi eikä vaan roikkunu päälaella. Ja kaljurotan olematon kolmen jouhen harja oli jo nyt venähtäny.

Miten? Noituutta. Sitä sen oli oltava.

“You don’t happen to have any ideas about a name for Stallu?”
“I thought we settled on Mr. Poopypants?”toinen kysy lähes hölmistyneenä.
“..No. Not even for a stable name.”
“Aaw, but it’s perfect! Just look at it!”
“No.”
“..party pooper..”
Pyöräytin mun silmiä varmaan takaraivon kautta ympäri. “Jos se olis Suomenhevonen niin tietäsin tasan minkä nimen sille lätkäsisin. Mutta suomenkielinen nimi ei suokille, ja vieläpä täälä päin maailmaa, ei ehkä ihan toimi. Vaikka se olis kyllä mulle hauskaa, kun eri yhteyksissä tyypit yrittäis lausua sen nimeä. Mutta jos nyt kuitenki joku englanninkielinen nimi. Mutta ei Idaho Avalanche.”
“That would’ve been good tho.”
“Kinda. But no. Something what is related to either Hades or Boe.”
“Or both”, Kansas totes vähän olkiaan kohauttaen.
“No se, mutta se nyt olis vielä hankalampaa. Toki se voi olla ihan mun pään sisäisen kääntäjän syytä, että en osaa kunnolla pyöritellä mitään järkevää”, selitin samalla kun huidoin pään ympärillä parveillutta paarmaa hiiteen.

Pienen hetken Kansas näytti poikkeuksellisen vakavalta, kun se tuijotti pihan reunalla tomerasti ravaavaa Stallua. Se oli uskaltautunu jo yllättävän kauas emänsä kyljen viereltä, näyttäen puhtaasti vaan uteliaalta pysähtyessään nuolemaan läheisen koivun runkoa. Edes Hades ei vaikuttanu olevan hädissään, vaikka varsa toikkaroiki tavallista kauempana. Tilanne olisi varmaan täysin eri jos näköyhteys ei olisi näin esteetön.

“...play…hay..”
“Hmh?”
“..shade..”

Kansas ei ollu varmaan koko vuonna keskittyny edes yhteen koulutehtävään näin kovasti mitä se näytti uppoutuneen uuden nimiehdotuksen keksimiseen. Tai siltä sen mutina ainaki vaikutti.

“..Hay Play..? Shady play?.. Shady Play in Hay..?”

Siinä ei kestänyt loppujen lopuksi edes kauaa, kun joku lamppu näytti syttyvän Kansasin päässä, ja se napsautti sormiaan ennen kuin osotti terävästi mun suuntaan.

“Shady Play in Haystack!”
“..That’s-...” kohotin mun kulmiani vähän yllättyneenä, kun sain pyöriteltyä toisen oivallusta mielessä pari kertaa. “..that’s actually.. good. Like. Very good.”

Kansasin kasvoille levisi hyvin tyytyväinen, suorastaan vähän ylpeäki, leveä hymy. Syystäki. Koska toinen osu napakymppiin ekalla yrityksellä. Tai ainaki ekalla kunnon yrityksellä.

Hades ja Stallu oli saanu mennä ensimmäisten mukana kesälaitumelle, koska mikäpä sen parempi ympäristö varsalle kasvaa: Lauma missä monenlaisia kavereita joilta oppia eväitä elämään. Ja sitäkin tärkeämpänä, ikätoveri jonka kanssa leikkiä.
​Osasivat ne todistettavasti leikkiä sulassa sovussakin, vaikka sitäkin useammin olin saanut todistaa kuinka vähän liikaakin äitiinsä tullut Keeva oli suihkaroinut Stallun perässä korvat niskassa ja hampaat louskuen. Ja joka kerta Stallu näytti niiin pollealta saatuaan todeta että oli päihittänyt toisen kilpajuoksussa. Tai siis, kun Hades tuli väliin ja huitoi jälkeläisensä sisarpuolen matkoihinsa toista ajattamasta minkä seurauksena Stallu sai jäädä rauhaan ja teeskennellä voittajaa.
No, ainakin nopeus ja ketteryys parani.

Meillä oli kotona ihmislapsi kasvamassa, mikä ei näyttäny tähän mennesä muuttuneen kuin vain sen verran että se ei ollu ihan yhtä ruma kurttunen alien mitä aikasemmin. Suurin saavutus oli ollu siinä, kun Aurora oli oppinu kamppailemaan itsensä selältä vatsalleen ja toisinpäin. Sekä peräti ryömimään hieman eteenpäin. Mutta siinäpä se. Muuten se oli yhä tämän tästä parkuva ja lattialla sätkivä kebabeläin jota ei voinu jättää melkeen hetkeksikään yksin.
Siihen kun vertas mitä vauhtia hevoset kasvo niin huhhuh. Tuntu että pelkästään se kun oli viikon täysin näkemättä Hadesta ja Stallua, niin laitumella ei ollukaan enää vastassa melkein joka rasahduksesta äitinsä helmoihin pakeneva rimpulakinttu. Sen sijaan siellä oli jäntevä pieni hevosen alku, joka osasi jopa pistää hanttiin siskopuolelleen. Sama lähes koiranpentumainen kaveri oli myös kasvanu

Todelliseksi vittusaatanaksi.

Tunsin kuinka karsinaan teljetty villiori puhisi lämmintä ilmaa mun niskaa kohti kaltereiden välistä. Stallu näytti… noh, kaikkea muulta kuin fiksulta, survottuaan turpansa niin hyvin kuin saattoi kahden tangon väliin ja pyöritteli ylähuultaan.
Hades sen sijaan seisoi käytävällä, huokaisten syvään silmät puolikiinni. Se anto painonsa valahtaa toisen takajalan puolelle, jotta saattoi leppuuttaa toista takastaan. Koko sen olemuksesta näki että pieni hengähdystauko sen jälkeläisen perseilystä tuli tarpeeseen.

Pyyhkäsin hikikarpalot mun otsalta, tarkastellen työn tulosta. Pitkän kaavan kautta eri hoitoaineissa uitettu ja huolellisesti selvitelty harja näytti vihdoin sileältä ja ilmavalta, valmiina uudelleen letitettäväksi. Lukuunottamatta lähes keskellä mollottavaa aukkoa. Olin ekasta päivästä lähtien tehny kaiken mahollisen että Hadeksen jouhet pysyi hyvänä: terveenä, siistinä ja pitkänä. Ja nyt tuo paskaturpa oli ahkeroinu siihen kolon. Jotenki olisin ensimmäisenä veikannu Louisaa, tai Keevaa, joka olis niin tehny mutta ei.
Henkinen kipu menetettyjen jouhien suhteen oli melkein yhtä kova kuin reidessä tuntuva jomotus, kun Stallu oli pirtsakkaana hyppiessään saanut päähänsä latasta kummanki takakavion mun jalkaan. Nuin pieneksi elukaksi se oli kyllä melkosen vahva.

“Se on kaveri kuule sillä tavalla, että teijän kesäloma loppuu tähän ja saatte tulla tarhoille asumaan. Ja sä pääset pienelle bootcampille missä opetellaan vähän käytöstapoja. Mm”, heristin sormea karsinassa ilmeilevälle varsalle, kuin näyttääkseni kuinka tosissani olin. “..Paaaitsi että… perkele…” mutisin itekseni.

Olin melkein jo ehtiny laatia Stallun esikoulun lukujärjestyksen päässäni, kun muistin että mun osalta kesä oli vielä hyvinkin kiireinen. Ens viikosta lähtien en olisi taaskaan maisemissa, kokonaiseen kahteen viikkoon, vaan raatamassa rakennustyömaalla kesätöiden loppurutistuksena. Vähän jo hirvitti mitä nuori ori ehtisi sillä välillä keksiä.
Ihan kuin kyseessä oleva kaviokas olis lukenu mun ajatukset pieleen menneestä suunnitelmasta, koska Stallu hyppäsi seisomaan takasilleen karsinassa ja nyökytteli päätään ylähuuli pystyssä kuin naurais mulle.

"Haistappa Pate---" mutisin ja näytin kansainvälistä käsimerkkiä varsalle.
Stallu laskeutu alas pystyasennosta, vain voidakseen pompahtaa ilmaan kuin kumipallo ja pukitella reteästi ympäri karsinaa. Varsa potkaisi molemmilla takasillaan ilmaan, komean törähdyksen kera.
"..mmhm.. Selvästi Boen jälkeläinen.."

Tämä on vain pieni osa pidempää tarinaa, minkä muut tapahtumat liittyvät muihin asioihin. Koko tarinan voit lukea täältä.

Siinä vaiheessa kun mä telkesin mukana kulkevan koirakaksikon Hadeksen karsinaan, Yumi huikkasi heipat ovensuusta ennen kuin lähti vastahakoisesti mukana seuraavan Nylan kanssa parkkipaikalle päin. Lyhyen kahvakuulana perässä kulkemisen jälkeen, pentu näytti kuitenkin reippaasti kuuntelevan omistajaansa ja jolkotteli mukana ulos.
Varmistin nopeasti että karsinassa oli koirien saavutettavissa vettä, lähinnä Kenaita varten, ennen kuin suuntasin hakemaan isompia nelijalkasia sisälle.
Tiukemman aikataulun takia tyydyin työskentelemään Hadeksen kanssa maastakäsin, ihan vain säästääkseni aikaa että ehdein koirien kanssa metsään ennen pimeää mutta myös jotta saatoin samalla takoa Stallulle järkeä päähän. Nuori ori oli kasvanut näiden muutaman kuukauden yllättävän paljo. Rääpäle oli ollu summittaisella kotimittauksella säkäkorkeutta alkoi olla 124cm, ja ylsi juuri sopivasti kurkkimaan karsinassa liikkuvia koiria samalla kun harjoitteli paikallaan sidottuna seisomista. Turhan usein Stallulla tuli vain tylsää, eikä se malttanu olla aloillaan, mutta nyt kun silmien edessä oli jotain erikoisempaa tollotettavaa se malttoi olla poikkeuksellisen nätisti.

Kentälle pääsyn jälkeen sain nopeasti jo todeta että työskentelymuodon valinta oli osunut nappiinsa: Hadeksen työskentelyssä ei ollu paljoa viitteitä siitä, ettäkö se olisi viettäny hyvin pitkälle kevyttä kesää kesälaitumella ja mammalomalla. Se toimi kevyesti ja kuunteli hyvin annettuja apuja. Jopa itsensä kantaminen onnistui useamman kerran. Puhtaasti sen takia jo vain parinkymmenen minuutin jälkeen nostin kädet pystyyn että tämä riitti paremmin kuin hyvin, enkä halunnut vahingossakaan joutua siihen pisteeseen että syystä tai toisesta tamman työskentelyssä alkaisi esiintymään haparointia tai virheitä.
Vuorostaan Hades sai kulkea vapaana, kun otin Stallun riimunnarun päähän. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun siltä pyydettiin pieniä asioita. Ihan vain talutettavana oloa ja muuta.Mutta.
Stallu oli löytänyt takajalkansa. Ja omasta mielestään hän teki just oikein, eikä ollut siis mitään syytä tehdä toisin. Kai orin takajaloilla tasapainoilua saattoi ajatella tasapainoa harjottavana hyötynä. Mutta enemmän se kävi hermoille.

Seiso nätisti paikoillasi = Ai takajaloilla?
Kulje mukana = Ai takajaloilla??
Peruuta askel = Ai takajaloilla seisten?
Nosta kavio = Kumpiki etujalka jotta oon takajaloillani?
Millon orivarsan saikaan aikaisintaan ruunata…?

Årstein oli onneksi kommentoinut asiaa huumorilla toteamalla että ainakin levade löytyy ennen kuin totutetaan ratsastajaankaan, kun olin kysynyt jos hänellä olisi heittää vinkkejä. In my dreams.

Varsat oli mulle kohtalaisen tuttuja kapistuksia, ja olin saanu puljata monenki eri luontosen hevoskakaran kanssa kun olin vielä asunu suomessa. Järkiään lämminverisiä ravureita ja Suomenhevosia. Mutta jostain syystä nyt kun mun käsissä oli mun oman hevosen varsa, tuntu siltä että kaikki vähäsetki tiedot ja taidot oli näivettyny olemattomiin ja seisoin sormi suussa tuijottamassa otusta että kumpi pää puri ja kumpi potki.
Stallu ei ollu tyhmä. Mutta se osasi näytellä sellaista erittäin vakuuttavasti.
Se kuunteli suhteellisen hyvin, mutta sopivan aukon nähdessään korvat oli koristeena.
Hadesta sai ohjeistaa sormiliikkeillä, kun taas Stallu tarvi jo nyt enemmän otetta. Se ominaisuus tuli selvästi Boen puolelta. Rohkeaksi Stallua ei voinu tilureerata, mutta luojan kiitos sillä oli älliä enemmän mitä se anto ymmärtää. Se saatto pompata kaikki neljä jalkaa ilmassaa mutta nopeasti tajus että sen kimppuun ei ollukaan hyökkäämässä mikään verenhimoinen peto, vaan tuulen nostattamat lehdet sattu lopettamaan lentomatkansa ja tipahti sen selän päälle.

Rapsutin varsan kaulaa mun sormenpäillä, kehuen sitä vuolaasti kun se oli malttanut seisoa hetken esimerkillisen hyvin aloillaan vaikka kentän kaviouraa kiersi ratsukko. Vielä suurempaa tilanteesta teki se, että Stallun tuki ja turva eli Hades oli tarhassa. Nuori ori tuntui ottavan yllättävän hyvin eron emäänsä. Olin varautunu venyttämään vierotusta lähemmäs vuoden ikää, mutta jo muutaman ensimmäisen lyhyen erillään olon jälkeen Stallu tuntui olevan ihan ok asian kanssa. Mikä tuntu jotenki ihan hullunkuriselta, siitä ei ollut kuin hetki kun kirjava varsa oli ollu säälittävän näkönen rääpäle joka pakeni emän suojiin heti kun jossain rasahti. Nyt se näytti jo lähes pieneltä hevoselta, ja käyttäyty yllättävän kypsästi. Ainaki välillä.
Pitäisi oikeasti alkaa lyömään lukkoon Stallun muuttosuunnitelmia.
Mua ei oltu asiasta juurikaan hiillostettu, eikä Statler varmasti edes hoksaisi asiaa vaikka huomaisi että hevosia oli enemmän kuin tiloja, mutta tiesin tilanteen. Talli oli täynnä jo muutenki, ja natisi liitoksistaan sen jälkeen kun Boen mini me armeija täytti karsinoita entisestään. Kahden muun varsan kohdalla voitaisiin ehkä löytääkin jokin ratkaisu mutta valitettavasti se ei auttanu mua: Stallu oli ori.

“...Ootko vielä löytäny Stallulle tallipaikkaa?” Yumi kysy varovaisesti Boen selästä, kuin olis lukenu mun ajatukset.
“En vielä”, vastasin vähän päätäni pudistaen, “Muutama mistä kysyin ei ota tontille oreja, parissa oli jo valmiiksi täyttä ja viimesimmässä hevosten ulkoiluaika päivässä oli vaan viis tuntia.”
“Viisi?” toinen varmisti silmät pyöreinä että oli kuullut oikein.
“Jep. Joten kiitti mutta ei kiitti. Kaikkein paras olisi jos Stallun sais johonki varsapihattoon ikästensä kaa.”
“mmm… Mä voin kans katella jos löytäisin joitaki sopivia paikkoja?”, Yumi tarjoutu. Se tuntu yhä kärsivän omantunnontuskista Boen heilastelujen jäljiltä. “Millaset kriteerit sulla on paikan suhteen?”
“Tärkeintä on että paikka itessään on kunnossa ja hevosten käsittely asiallista. Mutta sen itsestäänselvyyden lisäksi parashan olisi jos löytyisi ihan varsapihatto mutta… En usko siihen tuuriin. Joten mahdollisimman pitkät ulkoiluajat, tarhaus kaverin kaa tai porukassa ja hyvä heinä”, yritin selittää mitä etsein ilman että vaikuttaisin liian nirppanokalta, “jos karsinatalli, niin kuvikkeet ja karsinan putsaus. Maneesia ei tarvi, eikä kenttäkään oo pakollinen. Kunhan olis vaikka vaan pyörö tai joku aidattu läntti millä jatkaa Stallun opetusta ilman pelkoa että katoaa paikalta.”
Tyttö nyökytteli päätään Boen askelten tahdissa, jäätyään suurelle ympyrälle meidän lähettyville. “Entä kuinka kaukana se paikka sais olla?”
“Ei mieluusti yli kolmenkymmenen kilometrin päässä. Jos sitä kauempana, niin melkein pakko olla täysihoito. Ihanteellista jos Wilmingtonin ja Boisen välillä. Varmasti useimpina päivinä ehdin käydä kummallakin tallilla mutta… Koulu, Hades ja muut niin jos pelkästään matkoista kertyy tunti tai pari niin ei riitä tunnit vuorokaudessa”, totesin naurahtaen.

En ainakaan uskonu että mun vaatimukset olisivat olleet mitenkään liian tiukat, mutta silti välillä tuntu siltä kuin yrittäsin löytää viiden tähden hotellia keskeltä perähikiää. Mutta oli pakko yrittää ajatella tilannetta pidemmälle mitä vain nyt: High Schoolia oli jäljellä enää tämä vuosi, sitten edessä olisi todennäköisesti College. Viimeistään siinä vaiheessa en ehtisi uhrata pelkästään toisen tallin matkoihin paria tuntia päivässä.

Kentän läpi kulki nopeasti navakka tuulenpuuska, mikä samalla nostatti syksyn kirjaviin väreihin muuttuneita lehtiä ilmaan. Tuntui että vasta äsken puut olivat olleet ihan vihreitä ja päivisin lämpötila niin korkea että syksystä ei ollu tietoakaan, mutta nyt kun katseli ympärille niin vuodenajan vaihtuminen tuntu hyppäävän ihan silmille. Värähdin vähän, kun viileä ilma tunki t-paidan hihoista sisään. Tässähän saisi alkaa käyttää huppareitaki.

“Ihanaa että on tullu syksy. En tiedä kuinka kauan olisin enää kestäny niitä helteitä”, Yumi huokaisi syvään. Aiheuttaen samalla vähän huolta siitä, että osasko se oikeasti lukea ajatuksia.
“Älä muuta sano. Lämmin keli on ihan ok, mutta kun nämä kesät ei oo lämpimiä. Nää on ennemmin lamaannuttavan kuumia mikkä yrittää kärventää ja keittää sut hengiltä”, totesin pyöräyttäen silmiä sielun kautta ympäri, “Nyt on just ihanteelliset kelit.”
“Tarpeeksi viileä että voi käyttää huppareita, ohuempia neuleita tai ohutta takkia. Mutta tarpeeksi lämmin että ei tarvi vuorata viittä eri kerrosta vaatteita että tarkenee ratsastaa ulkona.”
“Tämä. Just tämä”, sanoin ja osoitin Yumia sanojeni vahvistamiseksi, “Sä ymmärrät tän. Ja on just hyvä että ulkona voi, ja ennen kaikkea jaksaa, mennä ja touhuta. Ilman että viiden minuutin päästä on niin kuuma että haluais kuoriutua ulos omista nahoistaki.”
Tyttö nyökytteli päätään tomerasti, “Talviki on ihan ok, kunhan ei tulis ihan niin paljoa lunta kuin viime talvena. Se oli jo vähän liikaa. Mutta muuten voitaisiin ihan hyvin skipata keskikesä ja pahimmat helteet, ja pysyä syksyssä, talvessa ja alku keväässä.”
“Mun mielestä lunta oli just sopivasti mutta…. Voin joustaa lumimäärästä jos lämpötilat pysyy alhaalla. Tällänen mitä just nyt? Kelpaa mulle.”
“Tuolla tarjouksella, kaupat tuli”, toinen nauroi ylhäältä ratsunsa selästä.
“Awesome. You are my new best friend, you get this thing.”
“Oh? What happened to Kansas?”
“Kansas who?” kysyin kulmiani kurtistaen, ennen kuin naurahdin, “Oon aika varma että se on valmistautunu meneen talviunille siihen saakka että päivisin on ihan vähintään +20 astetta lämmintä."
"Todennäköisesti... Mutta asiasta toiseen, Stalluhan kulkee reippaasti mukana."

Olin jossain vaiheessa lähtenyt kulkemaan Yumin ja Boen mukana ympäri kenttää, tajuten asian varsinaisesti vasta siinä vaiheessa kun Yumi kommentoi asiaa. Se oli myös oikeassa. Me kuitenki käveltiin aika lähellä ratsukkoa, ja Stallu käveli mukana täysin rauhassa eikä yrittäny sen enempää syödä mun kättä kuin härkkiä Boetakaan.

"Ehkä tästä kasvaa ihan fiksu hevonen."

Ja samassa jo tunsinki kuinka pienen hevosen hampaat tarrautu kiinni mun olkapäästä, saaden hetkellisesti nipistävän otteen ihosta. Meninki kehumaan. Ja Stallu näytti siltä kuin olisi vain nauranut kun se nosti ylähuultaan ja otti pari ravaavaa askelta vierellä.

Kirjoitettu Mikaelin sisarpuolen, Marien, näkökulmasta.

Kurkkua vihloi, keuhkoja kirveli ja lämpimistä ulkovaatteista huolimatta koko mun kroppa tuntui olevan aivan umpijäässä. Kuka vähäjärkinen pyöräili vapaaehtoisesti talvella?! Ihan järkyttävää! Eikä se kyllä sen järkevämpää ollut kesälläkään: siinä hikoili, hiukset meni sekaisin ja tarttui huulikiiltoon…

Vilkuilin ympärilleni tyhjällä tallipihalla, varmistuakseni siitä että ketään ei varmasti ollut lähimaillakaan, ennen kuin tohdein puuskahtaa ja haukkoa henkeäni kunnolla.
Ei todellakaan olisi ollut hyväksi imagolle sotkea polkupyörällä pihaan henki pihisten kaikkien silmien eteen. Onneksi punaisena helottavat posket sentään pystyi laittaa sen piikkiin että pakkanen oli nipistellyt.
Mieluiten olisin halunnut tulla autokyydillä tänne keskelle ei mitään, mutta jostain syystä isiä tai Maria ei halunnu päästää mua tänne ilman Mikaelia joten… pyörä oli ollut ainoa mahdollisuus. Nyt kun se yks oli sen läskin kaverinsa sekä muiden tallilaisten kanssa laskettelemassa.

Otin hanskat pois käsistäni, ja kaivoin kännykän ulos mun takintaskusta. Akkua näytti olevan onneksi vielä hyvin, joten saisin otettua paljon kuva- ja videomateriaalia mitkä käydä läp ja editoida kodin lämmössä.
Taistelin hetken oven kanssa, jotta pääsin pujahtamaan sisälle talliin.
Nyrpistin nenääni kun sain visuaalisen muistutuksen miltä tallikäytävä näytti. Se ei ollut kummoinen. Eikä ainakaan järin kuvauksellinen, mutta sillä oli mentävä. Editoimalla värimaailman saisi onneksi pelastettua paremmaksi. Jätin vähänkin siistimmältä näyttävän osan käytävästä taakseni, ennen kuin ojensin kännykän käden varassa kauemmas, sekä hieman ylemmäs.

“Ei, ei, ei…” mutisin itsekseni, laskien käden alas ja kävelin varustehuoneen suunnalle. Oli pakko ottaa nämä karmaisevat toppavaatteet pois. Näytin ne päällä ainakin viisi kiloa painavemmalta, enemmänkin.

Viskasin jalassa olleet valkoiset toppahousut ja takin oven vieressä nököttäneen tuolin selkämykselle, koska se oli näyttäny lähimpänä siltä että se ei sotkisi mun vaatteita. Kiristin poninhännällä olevia hiuksiani samalla kun silmäilin ympärilleni tilassa, nyrpistäen nenääni siten että suupieletkin kääntyivät vähän alas.
Huone näytti ihan sikolätiltä. Matto oli kurtussa, lattialla oli heinänkorsia ja purua. Tavarat oli vähän miten sattuun juuri sen näköisesti että täällä oli varmaan siivottu viimeksi joskus sata vuotta sitte. Tai kukaan ei vaan osannu pitää pienintäkään järjestystä yllä. Valikoin huoneesta siisteimmän näköisen kohdan taustalleni, missä varusteet oli ensinnäkin puhtaita mutta myös edes suhteellisen siististi jätettyinä ennen kuin aloin ottamaan kuvaa.

Useamman kuvan jälkeen edes yksi oli nopeasti postattavan arvoinen, joten lisäsin sen nopean käsittelyn kautta Instagramin storyyn aloitetun my dayn jatkoksi.
Ei kestänyt kauaa kun ensimmäiset reaktiot ilmestyivät, minkä jälkeen lähdin tarmokkain askelin takaisin tallikäytävälle ratsastussaappaiden kannat kopisten.

***

Oli pakko pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä, tunsin oloni hengästyneemmäksi mitä pyörämatkan jälkeen!
Miten ihmeessä Mikael oli muka kouluttanu tuota kaakkia? Se oli jääräpäisempi kuin yksikään maapallon aasi tai muuli, koska pelkkä taluttaminen tarhasta talliin oli ollut verrattavissa auton hinaamiseen käsivoimin.
Mutta sentään se tuntui osaavan seistä narujen välissä ihan hyvin. Sen ilmeet oli vain niin typeriä että oli ollut mahdotonta saada siitä yhtäkään edes ok näköistä kuvaa My Dayn jatkoksi.

Tarkastelin varustehuoneessa olevia satuloita, yrittäen löytää sieltä oikean, mutta kaikki niistä näytti ihan liian isoilta! Miksi Mikaelilla oli edes näin pieni hevonen?!
Ei siihen voinu olla mitään muuta syytä kuin se, että se oli oikeasti mua varten.
Ehkä se oli mun synttärilahja?
En ollut aikasemmin tullut edes ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, mutta nyt kun yhdistelin palasia se oli niin itsestään selvää!

Vatsanpohjalla lenteli parvi perhosia kun ajattelin asiaa, minkä takia mun teki mieli kiljua! Mutta tyydyin pihisemään käsiäni vasten.

Joo, varmasti olisin saanu hevosen jo aikaisemmin, jos olisin halunnu, mutta sellaisen saaminen lahjaksi on niin paljo parempaa! Vaikka tämä yksilö ei nyt ihan ollu sen värinen mitä ensisijaisesti haluaisin mutta…. Ainaki vähemmän friikin näköinen mitä se tamma.

Se tarvii kyllä uuden nimen. Stallu kuulostaa ihan hirveältä. Tuumasin itsekseni samalla kun vihdoin koppasin sopivan oloisen satulan telineestä, ja kahmein loputkin tavarat mukaani.

***

Shadown varustamiseen meni aivan liian kauan aikaa, ja epäilin toistamiseen että liikkuiko sen homeisen leivän näköisellä apinalla (Mikaelilla) yhtään mitään päässä! Miten se oli voinu opettaa mun hevosta näin pahasti pieleen??!
Se osasi seisoa ihan nätisti ja sitä sai harjata. Jalkoja se ei nostanut, yritin mutta tuntui että se yritti ennemmin potkia mua kuin antaa puhdistaa kavioita.
Joten annoin olla.
Suitsien pukeminen oli ollut vähän hankalaa, koska se ei millään halunnu ottaa kuolainta ja kisko päätään koko ajan minne sattuun. Mutta satulointi? Aivan kauheaa. Ihan kuin sille ei olisi ikinä muka laitettu satula! Shadow oli jopa melkein astunu mun varpaille kun se oli kiemurrellut sinne tänne.

Taluttaminen maneesiin oli ollu vähän helpompaa mitä ulkoa sisälle, mutta se liikkui tosi kummallisesti. Ja aivan sairaan hitaasti! Mutta sen jälkeen kun olin kevyesti huitaissut Shadowta ohjasperillä kaulalle se oli tullut reippaammin mukana. Ehkä vähän liiankin, mutta parempi se mitä perässä mateleva laiskamato.

Oli työn ja tuskan takana saada edes joku hyvä kuva meistä kahdesta, minussahan ei vika aollit mutta Shadow näytti lähinnä peuralta ajovaloissa tai nuokkuvalta lehmältä.
Pieni ravistus ohjista juuri ennen kuvaa sai sen onneksi terävöitymään, niin sain jatkoa storyyn. Taputin hevosen kaulaa samalla kun pyörähdin sen sivulle, ja nostin satulan siipeä ylös tarkistaakseni satulavyön kireyden. Tiedä sitten mikä siinäkin oli niin vaikeaa, koska ennen kuin sain edes kiinni satulasta niin Shadow jo liikkui sivulle väistäen mua. Lopulta ainoaksi toimivaksi tavaksi paljastui se että liikuin mahdollisimman hitaasti ja pölisin samalla kaikkea turhaa, vasta sitten sain kiskottua parin uusinta yrityksen kautta vyön pari reikää tiukemmalle. Nostin ohjat Shadown pään yli ja taputin sitä taas.

“Okei, voisitko vihdoin käyttäytyä niin kuin hevonen eikä mikään aivoton aasi? Mmhm?” Kysyin hevoseltani mahdollisimman mukavan kuulosesti ettei se loukkaantuisi äänensävystäkin “Voidaan pitää treeni vaikka vähän lyhyempänä jos käyttäydyt nätisti loppu ajan.”

Yeah right.

Joka kerta kun yritin saada nostettua jalan jalustimeen, Shadow kisko päätään ja lähti karkuun mun vierestä. Pari kertaa jalka tuntui jääneen melkein jumiin jalustimeen, minkä takia jouduin hyppimään sen kaakin mukana naurettavan näköisenä!
Olin välissä käynyt tarkistamaan ainaki neljä kertaa että mun kännykkä varmasti nauhoitti video puhelimen omaan muistiin, eikä että olisin vahingossa laittanu liveä tai muuta päälle mun seuraajille.
Sellaisen jälkeen en kehtaisi kyllä näyttää naamaani enää missään…

Keräsin ohjat tiukasti toiseen käteeni samalla kun otin kiinni satulan etuosasta, mulkaisten vähän hengästyneenä Shadown suuntaan. Se oli alkanu kuolaamaan valkoista vaahtoa mikä oli sotkinut sen suitsekin jo. Great.

“Nyt. Pysy. Paikallasi.” Sihisin hampaideni välistä, ja aloin nostamaan jalkaani kohti jalustinta taas kerran.

Huomasin ennen kuin se edes tapahtui, että Shadow aikoi taas karata, minkä takia kiskaisin ohjia pitelevän käden korkeammalle käskynä olla liikkumatta. Se tuntui toimivan, koska Shadow tuntui jopa painuvan vähän alemmas. Kuin se vihdoin älysi olla ennemmin apuna kuin ongelmana tässä.

“No niin, oliko niin pirun vaikeaa?” nurisin lähinnä itsekseni, asettaen saappaan jalustimeen.

Otin tukevan otteen satulan etu- ja takaosasta, ja ponnistin pari kertaa vauhtia päästäkseni satulaan. Sen jälkeiset tapahtumat tuntuivat lähes epätodelliselta tapahtumaketjulta, aivan kuin olisin seurannut kaikkea sivusta. Jostain kuului oven avautuminen mitä seurasi miehen ääni joka huusi jotain. Ja samalla hetkellä Shadow lähti peruuttamaan -vauhdilla, jolloin tunsin tasapainoni horjuvan ja pahasti. Rutistin ohjia kädessäni samalla kun yritin epätoivoisesti kinkata hevosen mukana. Jalka tuntui olevan liimattuna siinä kirotussa jalustimessa!
Lopulta sain jalkani vapaaksi, mutta tasapainon saamisesta oli turha edes haaveilla. Koska samalla hetkellä Shadow hyppäsikin jo eteenpäin, ja samainen liike veti myös mut mukana aivan toiseen suuntaan.

Mätkähdin vatsalleni hietikolle, tuntien heti kuinka tunkkainen maaperä tunkeutui mun suuhun ja nenään. Ja varmasti sotki mun vaatteetki! Mutta jälimmäistä en ehtinyt edes murehtia, kun ihan mun vieressä hiekka pölähti ilmaan ja maa tuntui tärähtävän kun Shadow kaatu kyljelleen ihan mun viereen. Se kellahti selälleen, rutina kuuluen, ja jalat viuhto ilmassa kun selälleen kääntyneellä koppakuoriaisella. Kuului terävä napsahdus, kun etujalkojen ympärille sotkeutuneet ohjat menivät poikki.
Vapaamman liikkeen avulla se näytti onnistuvan korjaamaan selälleen jatkuneen liikkeen toiseen suuntaan, luojan kiitos, koska en todellakaan halunnut saada sitä tonnin painoista elukkaan mun päälle.

"WHAT ON EARTH ARE YOU DOING?!" mies ärjyi samalla kun pyydysti jalkeillen päässeen Shadown kiinni jotta se ei rynnisi sen enempää.

Kiristelin hampaitani, ja maistoin inhottavan kitkerän maun suussani samalla kuin häpeä poltteli silmäkulmissani. Jos tuo pirun kanttura olisi yhtään paremmin koulutettu niin en olisi joutunut kokemaan tällaista nöyryytystä!

Tämä on vain osa vähän pidempää tekstiä, minkä voit lukea kokonaisuudessaan täältä. ​

Cooper mutisi jotain päätään pudistellen, vetäen pipon päästään naaman yli. “So, I heard that you finally found a place for Stallu?” poika heitti kysyvään sävyyn.
“Yeah. Finally. After months of complaining and stressing about it, Kansas found his ears and heard me. And just casually asked me why I don’t go to that stable where he had Khan back then”, vastasin samalla kun siirsin hitaasti katsetta sohvalle ahtautunutta Kansasia kohti.
“How was I supposed to know?” toinen puolustautui vähän käsiään levitellen.
“Kansas. Everyone has been aware for months that Stallu can’t stay here behore he is gelded”, Yumi huomautti.
“Not tu bee ei bädgai or enithing, but iiven I knyv tät Mikael häs been luuking for other steibl pikoos this place is no stallions zone”, Ilmari huomautti sivusta.
“Wow, so now I’m the bad guy? And why? Because I didn’t realize to suggest you to ask from Cheney the second you mentioned looking for a stable that takes in stallions?” Kansas kysyi yllättävän kipakasti.
“No, doesn’t make you a bad guy. But it does point out how selective hearing or capability to put together one plus one is for you sometimes”, vastasin olkiani kohauttaen.

Kansas näytti siltä että oli ollut valmis kiistelemään asiasta enemmänkin, mutta vain aukoi hetken suutaan ennen kuin lysähti sohvan selkänojaa vasten kädet puuskassa.

“Yeah. But then I did ask that and now Stallu is going there. So everything turned out just fine”, poika puoliksi mutisi, “So thanks to me, Mr. Poopypants has now a good place where he is moving today.”
“I must admit, I will miss Mr. Poopypants. Are you planning to bring him back when he is gelded?” Ethan tiedusteli.
“I don’t know– Hey, I don’t even know if I am keeping Stallu or not.”
“You are probably the only one who still thinks like that”, mies naurahti, “If you would actually even think about selling Stallu, you would have done that instead of going through all the trouble of finding a place where to take him.”
“That. Exactly that.” Cooper vahvisti Ethanin sanoja, osoittaen sormiaan napsauttaen mun suuntaan ennen kuin nosti Ronyan satulan telineestä kantoonsa.
"Well--"
"Huh? Were you planning on selling him? Little Boe Junior?" Yumi kysyi aidosti yllättyneenä, vaikkakin viittaus Boeen oli selvästi hieman varovaisempi. Tyttö vaikutti ainakin yrittävän jatkaa elämää, vaikka tuntui yhä pieksevän itseään tapahtuneesta.
"He just tried to convince himself about that, but to be fair he was never actually going to do it."

Tunnelma varustehuoneessa keikahti aivan toiseen suuntaan tämän keskustelun myötä, koska porukka naureskeli asialle. Kukaan ei tuntunut uskoneen hetkeäkään että olin muka jossain vaiheessa ollut tosissani siitä että myisin Stallun.

"It feels like you are all ganging up against me, even you, Brutus", puhahdin ja viitoin vuorotellen Ilmaria ja Kansasia.
"Apsolutelu."
"Im always on the winning team, you should know that by now."
"So you are just switching team based on who is winning?" Yumi varmisti kulmaa kohottaen.
"No. I'm just looking at all evidences and placing educated guess based on that, and then carefully choosing my team."
"Kansas absolutely switches team based on who is winning. He does same even when watching any kind of sport or competition", Cooper kommentoi puoliksi Kansasin puheen päälle. Saaden pipopäältä muka loukkaantuneen ja järkyttyneen katseen.